Johanna Juhola

Koronapandemian aikana taiteilijalle on käynyt entistä selvemmäksi, että elämme hyötyajattelun ajassa. Ajassa, jossa taidetta ja kulttuuria pidetään ylimääräisenä puuhasteluna. Poliittisissa päätöksissä kulttuuritapahtumat luokitellaan juhlapuheiden vastaisesti ei-välttämättömäksi toiminnaksi.

Kulttuuriala itsekin taistelee olemassaolonsa oikeutuksesta käyttämällä politiikan kieltä eli esittämällä numerotietoa kulttuurin merkityksestä taloudelle. Myös tietoa hyvinvointivaikutuksista ja välillisistä positiivisista vaikutuksista muiden alojen elinvoimaisuuteen löytyy, mutta tällainen tuntuu olevan jo liian vaikeasti ymmärrettävää. Kun välttämättömyyttä mitataan vain rahassa, jätetään kokonaan ymmärtämättä mistä luovissa aloissa on pohjimmiltaan kysymys: Taiteilijatkin tarvitsevat ruokaa syödäkseen, mutta samalla taide on itseisarvoista ja läpäisee kaikki elämämme osa-alueet.

Itselleni ja monille kollegoille ammatin löytyminen taiteen parista on ollut jatkumo rakkaalle jo lapsena aloitetulle harrastukselle. Lopulta harrastus muuttui työksi, jonka tekemisestä ei koskaan ole poistunut kutsumus ja riemu. Tällainen rakkaudesta alaan -asenne voidaan taidealojen ulkopuolelta kokea itsekkääksi harrasteluksi, mutta ei ole taiteilijan tehtävä miettiä, miten taide tuottaisi rahaa tai henkistä hyvinvointia. On silti erittäin todennäköistä, että näitä molempia syntyy. Jos taide alistetaan välinearvoiseksi jo itse taiteilijan käsissä, se alkaa helposti toistaa totuttuja tuottaviksi havaittuja malleja, jolloin luovat ratkaisut ja uuden syntyminen tyrehtyvät. Tämä saattaa paradoksaalisesti johtaa siihen, että kerrannaisvaikutukset eivät olekaan niin positiiviset kuin taiteen kukoistaessa itseisarvoisena.

Itselleni taiteen itseisarvo on itsestäänselvyys. Taide pääsee minussa käsiksi sellaiseen, jonka kieltä järki ei puhu. Tunteisiini suora reitti on varsinkin musiikilla ja tanssilla. Yhdessä koettu tai tehty taide lisää yhteenkuuluvuuden ja empatian kokemusta ihmisten taustoista riippumatta. Suurimpia elämyksiä taiteessa minulle onkin ihmisyyden syvimmän olemuksen liepeillä oleminen ja yhteisyys sekä jokin selittämätön arkisten yksityiskohtien yläpuolelle pääseminen. Näitä en koe yhtä voimakkaasti minkään muun asian äärellä.

Olen muusikon- ja säveltäjänurani aikana säännöllisin väliajoin kyseenalaistanut työni merkityksen, kun alan yleensä vajaat resurssit omalla tavallaan viestivät lopettamisesta hyvänä vaihtoehtona. Pandemiarajoitusten aikana potemani voimakas ja kuukausi kuukaudelta paheneva kulttuuripuutostauti on kuitenkin pelkästään vahvistanut arvostustani omaa työtäni ja kollegoitani kohtaan. Samalla kun ymmärrän taiteen vaikutuksen omaan elämänlaatuuni ja merkityksen tunteeseen, haluan yhä tiukemmin pysyä osana taiteen kenttää ja tehdä oman pienen palaseni siinä.

Tulevaisuudessa toivon pelottomampaa ja avarakatseisempaa resurssien jakamista taiteelle ja kulttuurille ilman välittömien sisään tulevien eurojen laskemista.

Kirjoittaja on harmonikkataiteilija ja säveltäjä, joka uskaltautui toukokuussa laittoman esityksen yli kymmenhenkiseen yleisöön.